Suomi elää metsästä. Meille metsä on aina ollut koti, ravinnon ja rauhan lähde sekä tuki ja turva, myös taloudellisesti. Huolimatta siitä, että suomalaiset lähes poikkeuksetta arvostavat ja rakastavat metsäluontoa, meidän metsiemme monimuotoisuus heikkenee hälyttävää tahtia. Oman osansa tuhotyöstä tekee ilmastonmuutos, mutta valtaosa vastuusta kuuluu meidän metsiemme tehokäytölle ja metsätaloudelle.

Vuonna 2016 sekä 2017 tehtiin ennätykset kotimaan puun hakkuumäärissä. Huomionarvoista tässä on se, että tukkipuun hakkuumäärät eivät ole vuosien aikana kovinkaan paljon nousseet, vaan nousu tulee pääosin kuitupuun sekä hakkeen määristä. Eli käytännössä entistä enemmän meidän metsistämme keitetään selluksi ja myydään edullisesti eteenpäin. Tämä ei ole kannattavaa metsänomistajalle, ja metsäluonnolle se on aina katastrofi.

Suomalaisen metsänhakkuun sanotaan olevan kestävää, ja tällä perusteella meille myös perusteltiin valtion metsien hakkuumäärien nostoa. Todellisuudessa kestävät hakkuumäärät perustuvat näissä laskelmissa aina vain taloudelliseen kestävyyteen, eli siihen, kuinka paljo metsää voidaan kaataa siten, että se on myös tulevaisuudessa taloudellista. Totta on, että meidän metsämme kasvavat enemmän kuin hakkuumäärät ovat olleet, mutta taloudellinen peruste kestävyydelle ei riitä. Laskelmiin tulisi sisällyttää myös laadullisia sekä ekologisia määrityksiä, jotta voitaisiin todella aidosti tarkastella metsänkäytön kestävyyttä.

Avohakkuut historiaan

Avohakkuut otettiin valtion metsissä käyttöön väliaikaisena toimenpiteenä ennen toista maailmansotaa. Hakkuutavan piti olla vain lyhytaikainen ratkaisu, jolla saadaan kiireesti lisäpuuta teollisuuden tarpeisiin.  Vaikka jo vuosia sitten on havaittu avohakkuiden vaarallisesti köyhdyttävän luontoa sekä tuhoavan eliölajeja, ei tästä hakkuutavasta ole vieläkään päästy eroon. Avohakkuiden lopettaminen olisi ensimmäinen askel kohti kestävää metsätaloutta.

Kohti ekologista ja monimuotoista metsää

WWF on arvioinut, että jopa kaksi kolmasosaa meidän metsiemme luontotyypeistä ovat uhanalaisia. Suomen metsissä elää kaikkiaan 800 uhanalaista lajia, ja toinen samanmoinen uhanlaisuuden kynnyksellä.

Meillä olisi monia keinoja hoitaa metsää ja harjoittaa jopa metsätaloutta siten, että saamme parannettua metsiemme monimuotoisuutta. Suomen talousmetsistä miltei kolme neljäsosaa on sertifioitu PEFC-sertifikaatilla, mutta tämä ei kuitenkaan riitä. Ympäristön kannalta kunnianhimoisempi FSC on huomattavasti harvinaisempi, ja vasta siinä edellytetään esim. metsänomistajia ylläpitämään tai palauttamaan metsiensä ekosysteemi, siihen kuuluva biologinen monimuotoisuus, sekä luonnonvarat ja maisemat. Suositeltavaa olisi, että kaikki metsäalueet, joilta metsäbiomassaa kerätään, tulisi tulevaisuudessa käsitellä FSC-sertifikaatin kriteerien mukaisesti ja julkisissa hankinnoissa tulisi sitoutua käyttämään vain FSC-sertifioitua puuta. Samalla kestävän metsänhoidon tukirahoitusta tulisi uudistaa.

Myös suojelualueita tulisi lisätä – Suomi on sitoutunut YK:n bioversiteettisopimukseen (Convention on Biological Diversity (CBD)), jonka mukaan meidän tulisi suojella vähintään 17 % metsiemme pinta-alasta. Tähän tavoitteeseen on vielä matkaa, sillä tällä hetkellä suojeltua metsää on vain noin 9 %.

Minna Hölttä

Juttu on myös julkaistu Suomen Luonnonusuojeluliiton Valkeakosken yhdistyksen jäsenlehti Pistiäisessä 1/2019.

Share This